Heikki Heikkola (s. 21.5.1879, k. 29.12.1944) syntyi Matti Juhonpoika Pennalan (s. 19.4.1840, k. 22.1.1916) ja Loviisa Matintyttären (s. 5.10.1838, k. 9.12.1905) seitsemäntenä ja nuorimpana lapsena. Töysän kirkonkylän kansakouluun hän meni 14-vuotiaana, ollen jo nuori mies koulun jälkeen. Työelämä kutsui, ja hänen ensimmäiset työpaikkansa olivat Ähtärissä Inhan ruukilla kaksi viikkoa ja Ostolan sahan vaihdetta rakentamassa 14 viikkoa, sekä Vaasassa kaupungin töissä 2 viikkoa.

Vuoden 1900 alussa hän pääsi asemamiesharjoittelijaksi Töysän asemalle, jonne hän pääsi toukokuun 15 päivänä ylimääräiseksi semaforimieheksi. Kesäkuun 1. päivänä 1901 Heikki valittiin 17 hakijan joukosta vakinaiseksi asema - ja vaihdemieheksi samalle asemalle. Heikki oli löytänyt omasta kylästä morsiamen, Hilman. He menivät kihloihin Tampereella 27.7.1900 ja häät pidettiin Heikkolassa 10.8 Heikki oli silloin 21 vuotias ja Hilma 18 v. Heille syntyi yksi poika, Matti. Heikki sai kotoaan kihlarahaa 100 mk ja vihkimisen jälkeen petivaatteita, kahvipannun, viltin ja nikkelisen leipäkorin.

Alkuvuodet perhe asui Alkulan pihatuvassa vuokralla. Kun Heikki sai viran, he muuttivat valtion asuntoon. Myöhemmin he muuttivat Mäntylään. Vuonna 1915 Heikki osti, omien sanojensa mukaan "valokuvauskoneen". Kuusi vuotta hän valokuvasi ja kehitti kuvat itse. Hän vilustui Jussi ja Lempi Toivolan häissä (24.9.1920) ja otti asemalta lääkkeeksi denaturoitua spriitä joka aiheutti lähes välittömästi osittaisen näön menetyksen. Ähtärin kunnanlääkäri Von Hartman määräsi Heikin menemään välittömästi Helsinkiin silmäklinikalle, vaimo Hilma ei ollut koskaan käynyt kaupungissa joten kauppiaan rouva Hilma Hiipakka lähti viemään Heikkiä Helsinkiin. Aikaa kului liian kauan joten näkökykyä ei saatu palautettua kuin osittain.

Näkökyvyn menetyksen jälkeen hän joutui pitämään muutaman vuoden taukoa. Lääkärin mukaan hänen näkönsä toimi vain 8%. Valokuvaaminen oli kuitenkin hänelle rakas harrastus, ja niinpä hän osti uuden kameran, voimakkaat silmälasit ja suurennuslasin. Heikki kirjoitti, kuinka hänellä "alkoi taas uusi huomen", kun sai aloittaa kuvaamisen uudelleen. Ja lisäksi hän sanoi, "siinä mulla oli taas viihtyisä ja mukava ammatti, kun sai mennä talosta taloon, kylästä kylään ihmisiä kuvaamassa." Nyt mukana oli myös poika Matti, joka kehitti kuvat. Heikki oli paikkakunnalla ainoa valokuvaaja siihen aikaan, joten hänellä riitti siltä alalta paljon työsarkaa. Kameransa kanssa Heikki kiersi pyöräillen pitkin lähiseutuja. Matkat ulottuivat Töysän lisäksi mm. Ähtäriin, Keuruulle, Myllymäelle, Alavudelle, Lehtimäelle ja Soiniin.

Kymmenisen vuotta Heikki jatkoi tätä harrastustaan, kunnes vuosina 1930-1933 suomessa vallinnut pula-aika vähensi hänen kuvausmatkojaan. Heikin valokuvien ansiosta saamme mekin nyt kurkistaa menneisyyteen, sillä kuvat ovat taidokkaasti tehtyjä ja hyvin säilyneitä. Näkökyvyn menetyksen takia hän joutui myös eroamaan virastaan, joutuen jäämään eläkkeelle vähän yli 30 vuotiaana. Heikki oli myös aktiivinen työväen asioiden puolestapuhuja. Hän liittyi v.1907 vastaperustetun Töysän sos.dem. työväenyhdistyksen jäseneksi Hilmansa kanssa. Siinä Heikki oli yhdistyksen kantavana voimana kuolemaansa asti.

Yhdistystoiminta herätti kiinnostuksen myös oman kunnan asioihin. Hän osallistui säännöllisesti kuntakokouksiin vuodesta 1907 vuoteen 1918 ja toimi useissa tehtävissä jotka liittyivät kunnan toimintaan. Luulisi että yhdistystoiminta, kunnallisasioiden hoitaminen ja valokuvaaminen, olisi vienyt kaiken hänen aikansa, mutta niin ei ollut. Hänen rakkaimpiin harrastuksiinsa kuului myös viulujen rakentaminen. Niitä hän rakensi peräti toistasataa kappaletta, siinä ohessa hän rakensi myös muutaman kanteleen ja yhdet pienoisurut.

Heikki osasi myös soittaa näitä viulujansa, ja kerrotaan hänen tehneen kaunissointuisimmat viulut lähikuntien alueella. Heikki oli kysytty soittaja häihin ja iltamiin. Lisäksi hänen kerrotaan soittaneen usein myös Töysän aseman odotushuoneessa, jonne kokoontui iltaisin sen ajan nuorta väkeä iltaa kuluttamaan.

Vaikka Heikki olikin näin monessa mukana, silti aikaa riitti vielä yhdelle harrastukselle. Hänellä kerrotaan olleen lahjoja myös kansanparantajana. Heikki antoi apuaan erilaisista vaivoista kärsiville ihmisille, ja onpa parantumisista jopa todistuksiakin allekirjoituksineen tallella.

Heikin kerrotaan olleen elämänmyönteinen, lämminhenkinen, myhäilevä mies, jolla riitti aina aikaa lähimmäisille. Niinpä hänen aikakautensa ihmiset muistavat oikeudenmukaista Heikkiä lämmöllä. Heikin elämänliekki sammui ennen joulua 29.12.1944, vain 65 vuoden ikäisenä.

"Älköön kehutuksi olko, mutta minä olin luonnoltani ahkera, en juuri aikaani joutilaisuudessa kuluttanut." Heikki Heikkola / Mäntylä

Teksti: Tarja Ylimäki, Seppo Harju